Onnenhetkiä

Makaamme kolmoislusikkana hiirenhiljaa pimeässä makuuhuoneessa. Pimennysverhojen sivuilta kajastaa kadun lamppujen ja ohi ajavien autojen heikot valot. Poika on harvinaisen rauhallisena kainalossani vaikka nukahtamiseen meneekin pitkä aika. Selkäpuolellani mies on niin turvallinen, rakas ja lämmin! Tässä poikieni välissä on hyvän olla, mieleni valtaa onnentunne. Jossain vaiheessa mies pusuttelee vasenta olkapäätäni. Vähän myöhemmin hän silittää hiuksiani ja hymyilen pimeydessä. Pojan nukahdettua käännyn mieheeni päin. Vad mysigt att ligga så nära dig. Näen hämärästi hänen hymyilevän minulle takaisin. Puhumme hetken hektisestä arjesta ja siitä että tänään oli onneksi hyvä päivä, etenkin verrattuna edelliseen päivään jolloin mies lähti töihin 6.30, palasi kotiin 20.30, viipyi kokonaiset kymmenen minuuttia ennenkuin lähti pelaamaan vielä illan päätteeksi sählyä puoleksitoista tunniksi. 

Tänään koko perhe oli kotona poikkeuksellisesti jo puolilta päivin. Katsoimme heti alkuun yhdessä jakson muumeja jonka päätteeksi poika ja mies nukkuivat päiväunet ja minä lueskelin vieressä. Siivosin, leivoin pojan avustuksella pitkään himoitsemaan porkkanapiirakkaa jälkiruoaksi ja laitoimme yhdessä erityisen hyvää ruokaa; fläskfiléttä bearnaisekastikkeella, (minulle quornfiléttä) paistettua sipulia ja paprikaa sekä ranskiksia ja tomaatti-fetasalaattia. Mieheni sisko ja veli tulivat kylään alkuillasta. Poika oli innoissaan fasterin ja farbrorin tapaamisesta. "Tuttaa! Alleek! Kom! Vill leka!" Juttua, tanssia ja leikkiä riitti kun olimme saaneet ensiksi mahat täyteen. 

Poika ei olisi halunnut ajoissa nukkumaan, sillä hänellä oli niin vauhti päällä hauskan illan jälkeen. Mutta tässä sitä ollaan iltatoimet tehtynä ja koira sateessa lenkitettynä, koko perhe niin suloisesti sylikkäin lepäämässä.

Toivotamme miehen kanssa hyvät yöt ja älskardig:t, pyydän miestä vielä antamaan minulle hyllyn päältä vesipullon ja kurkkupastillit ennen kuin hän poistuu olohuoneen lattialle laitetulle patjalle nukkumaan. Voi kyllä, poikamme on yli kaksivuotias mutta nukkuu taas niin huonosti, että mies on siirtynyt olohuoneeseen pakoon levottomia öitä. Poika puolestaan siirtyi päiväkodin aloitettuaan nukkumaan omasta sängystään takaisin minun viereeni parisänkyymme. Ei se mitään, minäkin haluan olla hänen lähellään. Luulen että meidän molempien tarvitsee tankata erityisen paljon läheisyyttä juuri nyt. 

Ruotsalainen sauna

Olin tänään uimahallissa ensimmäistä kertaa yksin varmaan kolmeen vuoteen. Käymme aika säännöllisesti pojan kanssa uimassa, mutta silloin sitä lähinnä tulee istuskeltua vauva-altaassa ja käyn vain pikaiseen uimassa pari kierrosta.

Tänään käsivarsissa tuntui jo uituani altaan vain kerran päästä päähän! Olin järkyttynyt että näinkö rankkaa uiminen oli? Tsemppasin itseäni ja lopulta uin tosissani puoli tuntia ja sain ihan hyvän flown päälle. Tuntuu että olin viime vuosien aikana unohtanut oikeat uintitekniikatkin. Toisella puolella allasta oli aikuisten uimakoulu käynnissä ja yritin ohimennen kuunnella uimaopettajien ohjeita itsellenikin vinkiksi. Kätevää! Puolen tunnin uimatreenin jälkeen palkitsin itseni vartilla porealtaassa ja sitten uin vielä jonkin aikaa ennen kauan odotettua saunaa!

Niin, ruotsalainen sauna... Huoh... En kai edes saisi valittaa kun täältä onneksi edes löytyy saunoja, mutta on se vaan niin erilaista kun Suomessa.

Saunat ovat yleensä vain lämpöisiä. Aika kauan saa istua ennen kuin tulee kuuma, jos edes tulee. Joissain saunoissa on 50 c mutta olen ollut täällä 80-asteisissakin saunoissa. Menen aina heti ensiksi uimahalliin tuntuani katsomaan saunan lämpötilan. Missään en ole koskaan nähnyt löylynheitto mahdollisuutta, ja kaipaan kunnon löylyjä paljon.
Täällä monet levittävät pyyhkeensä saunan lauteille mennessään uimisen jälkeen suihkuun, että suihkun jälkeen voi kietoutua lämpöiseen pyyhkeeseen. Sauna on myös kätevä paikka kuivattaa uikkareita. Tänään yksi äiti söi tyttärensä kanssa klementiinejä saunassa. Monet tulevat saunaan rasvailemaan itsensä suihkun jälkeen. Kertakäyttöpeflettejä ei ole vaan pitää istua oman pyyhkeen päällä.

Suihkutilassa tänään yksi tyttö pesi itsensä pitsiset stringit jalassaan. Olikohan hän liian häveliäs olemaan täysin alasti?
Useimpiin uimahalleihin pitää ottaa oma riippulukko mukaan pukukopin lokeroon. Muuten lukon joutuu vuokraamaan erikseen.
Maahanmuuttajatytöt saattavat uida legginseissä ja pitkähihaisessa t-paidassa.
Ainakaan täällä Örebrossa ei normaaleissa uimahalleissa ole pienten lasten kahluuallasta. Kylpylästä löytyy, mutta se maksaakin sitten huomattavasti enemmän.

Rakastan saunaa, mutta olen suomalaiseksi aika huono saunoja. Ruotsalaisessa saunassa toki jaksan istua aika pitkäänkin, mutta kunnon löylyissä minulle tulee huono olo jo kymmenessä minuutissa. Odotan aina suomivisiiteillä saunaa kuin kuuta nousevaa, vaikka lähestulkoon aina saunominen päättyy siihen että en malta lähteä saunasta hyvän sään aikaan pois ja sitten saunan jälkeen pyörryttää ja on paha olo.

Kaipaan niitä lapsuuden kesiä kun isovanhempiemme mökillä sauna oli kuumana aamusta iltaan. Saunoimme ja uimme koko päivän, välillä kävimme syömässä tai leikimme, mutta suurin osa päivästä kului saunassa ja järvessä. Kaipaan myös lapsuudenkotini ainavalmista sisäsaunaa joka lämmitettiin talvisin varmaan joka toinen päivä ja pihasaunaa joka sitten oli harvinaisempaa herkkua. Kaipaan opiskeluaikojen saunailtoja tyttöjen kanssa. Kaipaan myös ensimmäisen yhteisen kotimme kellarisaunaa Helsingissä, jossa ruotsalainen mieheni pikkuhiljaa oppi saunomaan. Sen lämmittämiseen meni ikuisuus ja ovi aukesi löylyjen voimasta, mutta ah kuinka ihanaa se oli etenkin talvisin kun pääsi pihalle vilvoittelemaan!

Onkohan ruotsiksi sanaa "löyly"? Kasta bad? "Oli hyvät löylyt" on mielestäni ihana lause. Muistan pienenä kun isä vei minut ja sisarukseni uimahalliin ja heitin löylyä niin että isot miehet lähtivät karkuun! Olin ylpeä. Muistan kuinka sisarusten kanssa puhallettiin toistemme olkapäihin ja se sattui kuumassa saunassa. Muistan uimahallin lokeron avaimen nilkkaremmissä ja kuinka se metallinen avain kuumeni inhottavasti saunassa ja poltti ihoa. Muistan kuinka siskoni piilotti pienenä saunaan kirjeitä saunatontulle. Muistan 90-luvulla saunamakkaran joka lämmitettiin kiukaalla ja keltaisen Jaffan saunalimsana lauantaisin. Muistan monia syvällisiä keskusteluja saunassa. Muistan, kuinka ylpeä olin kuin poikani oli ensimmäistä kertaa saunassa ja tykkäsi siitä! Minun Suomalainen Poikani!

Saunalla on paikka sydämessäni. Innostun aina jos täällä ruotsissa tulee puheeksi saunominen. Innostun päästessäni saunaan. Haaveilen rantasaunasta, vihdasta ja kylmästä juomasta. Ahh.

Päiväkotiin

Paniikki.

Poika aloittaa maanantaina päiväkodin.

Voiko vielä perääntyä?

Tutustumisjaksomme on ollut kolme viikkoa. Ensimmäisellä viikolla kahtena päivänä tunnin, seuraavalla viikolla kolmena päivänä pari tuntia ja nyt kolmannella viikolla kaikkina viitenä päivänä 3-6 tuntia. Tänä tiistaina poika oli päikyssä puoli tuntia ilman meitä vanhenpiaan, keskiviikkona kaksi tuntia, tänään torstaina viisi tuntia ja huomenna myös viisi.

Henkilökunta on mukavaa, monet ovat olleet talossa vuosikausia ja heillä on kokemusta.  Tuntuu siis että he osaavansa asiansa. Pojan ryhmässä on 11 lasta, joista muutama on vain 15 tuntista viikkoa ja aikuisiakin on 2-3, eli tilanne on käsittääkseni varsin hyvä.
Poika sai alkujaan jo kevääksi päiväkotipaikan, mutta lopulta päätimme sinnitellä kevään ilman että pojan tarvitsi aloittaa päiväkodissa. Se onnistui sillä, että opiskelevalla miehelläni oli kevätlukukauden melko vähän luentoja yliopistolla ja opinnot olivat aika pitkälti etä- ja ryhmätöitä. Minä olen ollut töissä vain 3 päivää viikossa, ja valitsin paljon ilta-, etä- ja viikonlopputöitä. Mieheni oli koko kesän pojan kanssa kotona ja minä töissä.

Nyt syksyllä meidän oli "pakko" laittaa poika päiväkotiin, sillä miehelläni alkaa maanantaina koko lukukauden kestävä harjoittelu ja vielä kaikenlisäksi noin 50 km päässä kotoa. Hän tulee siis olemaan pitkää päivää töissä. Minun oli "pakko" vaihtaa työpaikkaa (niinkuin edellisessä postauksessa kerroin) ja halusin päivätyön, jotta meillä perheenä olisi illat ja viikonloput vapaita. Työ jonka sain on unelmatyöni, ja he etsivät kokopäiväistä työntekijää, mutta myöntyivät siihen että olen vain 75%, eli 30 tuntia viikossa töissä. Silloin kolmisen kuukautta sitten se tuntui hyvältä, mutta nyt kun minulla on tämä aivan kamala ja musertava päiväkotiahdistus niin se kaduttaa. Yli 30 tuntia viikossa päiväkodissa tuntuu aivan liian pitkältä ajalta! Kuinka ikinä voin olla niin paljon erossa pienestä pojastani!? Kuinka hän pärjää?

Ahdistusta lisää se, että päiväkoti on suuri. Paljon lapsia, paljon aikuisia, niin iso talo että olen siellä aina eksyksissä ja pihakin on valtava ja siellä on vaikka kuinka paljon piilopaikkoja lapsille! Meidän poika on talon nuorin, ja hän on nyt pikkuisen yli 2. Hän on todella taitava monessa asiassa, joten ei sinänsä vaikuta pienemmältä kuin puoli vuotta vanhemmat lapset. Päiväkotiin kuuluu erillinen rakennus ja piha pienille lapsille, mutta poikamme laitettiin heti samantien isojen taloon ja ryhmään. Se hieman ahdistaa, vaikka ymmärrän että se oli käytännössä paras ja heille ainoa ratkaisu.

Olen todella onnellinen siitä että poikamme oli kotihoidossa kaksi vuotta, että selvisimme näinkin pitkälle! Olen itse ollut nuorena ja opiskeluaikoina päiväkodeissa töissä, samoin mieheni, joten meillä on mielestäni aika hyvä kuva henkilökunnan näkökunnasta päiväkotielämään. Sen sijaan kumpikaan meistä ei itse ollut lapsena päiväkodissa, ja ehkä siksikin se pelottaa pikkuisen puolesta. Näen päiväkotiin menossa monia positiivisia puolia. Poika saa kavereita, virikkeitä, uusia taitoja, oppii uusia leikkejä ja lauluja, ulkoilee ja saa hyvää ruokaa. Välillä mietin että hänellä on siellä varmasti hauskempaa kuin kotona vanhempiensa kanssa, vaikka toki leikimme, ulkoilemme ja keksimme päivittäin hänelle kivaa tekemistä.

Viimehetken paniikki näin äitinä on aika musertava. Olen yllättynyt siitä kuinka vahvasti reagoin enkä tunnu voivan tunteilleni mitään! Valvon huolissani öisin ja murehdin, vaikken edes tiedä vielä onko huoleen todellista syytä. Mietin, että voinko vielä perua töihin menon tai vähentää työtuntejani. Mietin välillä jopa että ehkä pitää tehdä niinkuin suurinosa tuntuu tekevän ja hankkia toinen lapsi, jotta olisi "hyvä" syy olla kotiäiti. Välillä toivon että mieheni menisi opintojen ohella töihin, ja minulle jäisi kotivanhemman rooli, mutta miehelleni tuntuu olevan yhtä tärkeää kuin minulle voida olla poikamme kanssa. Hän ei halua olla yksi niistä papoista jotka ovat aina poissa kotoa.

Ehkä päiväkotiarki alkaa sujua pian hyvin ja poika alkaa viihtyä siellä entistä enemmän! Ehkä kaikki järjestyy paremmin kuin koskaan toivoin. Ehkä murehdin turhaan.
Tätä intensiivisempää päiväkotiarkea kestää vain neljä kuukautta (ja pahoin pelkään että syksyyn mahtuu kaikenlaisia sairastumisia päiväkodin aloittamisen myötä ja sitä kautta kotipäiviä) Joulun jälkeen miehellä alkaa opinnöytetyön kirjoittaminen, eli ajatuksena on että poika olisi sitten paljon vähemmän päiväkodissa.

Eiköhän tästä selvitä!!

Työkuvioista

En ole kirjoittanut ikuisuuksiin. Tai olen kyllä, mutten julkaissut mitään. Elämä on ollut kovin hektistä! Aloitin työt pojan ollessa 9 kuukautta ja olen tehnyt tähän asti 50% työviikkoa. Paljon iltoja ja viikonloppuja, joten olemme miehen kanssa onnistuneet junailemaan arjen niin ettei pojan ole tarvinnut vielä aloittaa päiväkotia.

Kevät ja kesä oli työpaikallani rehellisesti sanottuna kamalat, mutta vain ja ainoastaan töitteni takia. Pomollani on varmaan päässä jotain vikaa. Hän osaa olla aivan ihana esimies, mutta jos jostain syystä joutuu hänen mustalle listalleen niin sen saa kyllä kokea nahoissaan. Oltuani noin vuoden firmassa töissä, olin aivan liian monesti kuullut ja nähnyt miten jotkut työkaverit tulivat huonosti kohdelluiksi. Olin lohduttanut, kannustanut, kuunnellut ja samalla koittanut pitää pomoni puolia ja selitellä parhain päin hänen sanojaan ja tekojaan. Kai koska hän oli siihen asti ollut minua kohtaan niin reilu ja mukava. Lopulta alkukeväästä avauduin pomolle siitä mitä olen nähnyt ja sanoin että asioihin on tultava muutos, sillä melkein kaikki työkaverini olivat pomon käytöksen vuoksi lopettaneet. Pomo pahoitti mielensä, vaikka ilmaisin asiani ja huoleni niin nätisti kun pystyin. Aikaisemmin meillä oli ollut hyvä suhde, mutta sanojeni jälkeen kaikki muuttui. Pomo alkoi pompotella minua ja tehdä monella tapaa kiusaa. Lähetti kurjia tekstiviestejä yömyöhään. Vaati sellaista omistautumista minulta firmalle johon hänellä ei ole minkäänlaista oikeutta, enkä saanut edes sopivaa korvausta työtaakastani. Työpaikalla en enää saanut itse suunnitella päiviäni ja tehdä osuuttani terveydenhoitajana vaan päivät olivat yllättäen täynnä siivousta, kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa  ja koiranulkoilutusta. Ennen kun puutuin pomoni käytökseen sain sentään tehdä omat, minulle mielekkäät työni työajalla eikä minun todellakaan tarvinnut esimerkiksi siivota. Paperityöt ja sh-velvollisuudet alkoivat siis entistä enemmän seuraamaan minua kotiin ja lopulta veivät aivan liian paljon aikaa myös vapaapäivinä.

Perheeni kärsi työtaakastani. Minä aloin palaa loppuun kun yritin yhdistää fyysisesti ja psyykkisesti vaativan vuorotyön jatkuvaan etätyöhön ja pienen pojan, koiran, talouden sekä parisuhteen hoitoon. Aloin kärsiä unettomuudesta. Päätä särki aina. Ahdisti, itketti, väsytti. Taistelin omieni ja työkavereiden oikeuksien puolesta. Pidimme yhteyttä vapaa-ajalla ja tsemppasimme toisiamme. Purin hammasta töissä kun minut erikoissairaanhoitajana käskettiin pesemään vessoja.

Lopulta toukukuussa päätin luovuttaa ja katsoin työpaikkailmoituksia. Olen haaveillut pitkään neuvolatyöstä, siksi oikeastaan luin terveydenhoitajaksi, ja löydettyäni hyvältä kuulostavan ilmoituksen hain paikkaa ja sain sen. Irtisanouduin. Olo helpottui heti, vaikkakin kolmen kuukauden irtisanomisaika oli aikamoinen painajainen. Kukaan ei ole koskaan kohdellut minua niin huonosti, epäammatillisesti ja alentavasti kun tämä pomoni. Itkettää kun kirjoitan tätä. Miksi taistelin niin pitkään ja kuvittelin saavani ponnisteluillani jotain positiivista aikaan? Ei se lopulta tainnut olla sen arvoista. Meininki on minun lopetettua kai sama kun ennenkin, ja jäljellä olevat työkaverit voivat huonosti. Kumpa kenenkään tarvitsisi kokea työpaikkakiusaamista! Toivon koko sydämestäni että seuraava työpaikkani osoittautuu niin kivaksi kun miltä se ennalta vaikuttaa!

Nyt olemme koko perhe kesälomalla kolmisen viikkoa ja poikamme joka on jo muuten reilun kaksi vuotta (!) harjoittelee pikkuisen kerrallaan päiväkotielämää. Minun uusi työ, pojan päikky ja mieheni opinnot alkavat viikon päästä.

Jännittää tämä uudenlainen arki!

Åitiys

Haaveilin ja unelmoin vuosikausia. Minulla oli pitkät listat lapsille nimiä valmiina. Haikailin oman vauvan perään joskus niin että sattui, ja pahin pelkoni oli vuosia, että mitä jos en saa lapsia. Lapsiluvuksi olin suunnitellut kolmea, ehkä neljää. Ihailin muiden vauvamahoja ja vauvoja. Ompelin jo yläaste-ikäisenä vauvanvaatteita. Kahden kuukauden neuvola-harjoittelun aikana nautin todella paljon ja koin löytäneeni unelmieni työpaikan, mutta toisaalta taas itkin salaa melkein päivittäin, sillä neuvolan odottavat äidit, vauvat ja lapset saivat minut kaipaamaan niin suunnattomasti omaa lasta. Kun lähipiirissäni joku oli raskaana, olin toki onnellinen hänen puolestaan, mutta nyt voin myöntää, että vuosi vuodelta myös aina vaan kateellisempi. Lopulta aivan suunnattoman, kaihoisan kateellinen. Tunsin, että en ollut kokonainen ihminen ilman omaa lasta.

Kun vihdoin elämäntilanne salli haaveen toteuttamisen, suurimmat odotukset ja pahimmat pelot olivat todella korkealla. Ennätin tehdä aika monta raskaustestiä sekä itkeä liian monta pettymyksen kyyneltä ottaen huomioon, että loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja olin pian raskaana! Voi sitä onnea ja iloa!

Tein positiivisen raskaustestin aamuviideltä, kun en malttanut odottaa pidempään. Mieskin nukkui levottomasti ja heräsi minun mennessä vessaan, sillä hän tiesi, että sinä päivänä oli raskaustestin aika. En voi sanoin kuvailla sitä jännitystä ja uskomatonta onnentunnetta, kun testi näytti positiivista! Kerroin miehelle iloiset uutiset, itkimme ja nauroimme ennenkuin menimme takasin nukkumaan. Ei siinä kyllä tainnut enää pystyä nukahtamaan, kun koko elämämme tuntui mullistuneen silmänräpäyksessä!

Ajattelin olevani täysin valmis raskauteen, synnytykseen ja äitiyteen. Luulin tietäväni, mitä tuleman pitää. Päätin nauttia raskaudesta ja oikein odotin että kamalatkin oireet alkavat ja maha kasvaa suureksi. Suunnittelin synnytystä, ja ajattelin, että oman asenteen kautta teen siitä itselleni voimaannuttavan ja positiivisen kokemuksen. Ajattelin, että meidän kohdalla lapsi vain lujittaisi entisestään parisuhdetta, ja en halunnut uskoa niitä monia, jotka sanoivat vauvan laittavan suhteen koetukselle. Odotin kotiäitiyttä ja sitä, että pääsen täysin kadottamaan itseni vauvakuplaan. Ajattelin, että minulla on realistinen kuva kaikesta tästä, mutta olen niin valmis, että tulen nauttimaan matkasta äitiyteen vaikka se olisikin rankkaa.

Kuinkas sitten kävikään? No, sen verran voin paljastaa, että ei ainakaan niin kuin ennalta suunnittelin. Monessa kohtaa ihan päinvastoin! Mutta silti, olen maailman onnellisin siitä että minulla on nyt pieni, ihana poika. Olen niin kiitollinen. En oikeasti tiedä miten voisin nyt, jos kohdalleni olisikin osunut lapsettomuus. Se olisi ollut minulle todella kova paikka ja ehkä sellainen asia, johon minulla ei olisi voimia. Sanoinko jo, että olen kiitollinen pojastani? 

Mutta on tämä äitiys aikamoinen kokemus. Tekisi mieli sanoa, että niin hyvässä kuin pahassakin, mutta ei kai tätä pahaksi voi loppujen lopuksi sanoa! Jälkikäteen näen, että ainakin tähänastiset vaikeat äiti-hetket ovat vain kasvattaneet minua ihmisenä. Onhan se uskomatonta, mitä jaksaa ja pystyy; mistä kaikesta selviää kun kyseessä on oma rakas lapsi. Olen monesti miettinyt, että niin ihanaa kun äitiys onkin, niin on tämä hullun hommaa.

Marketti-unelmia

Tunnustus. Kaipaan usein suomalaisiin, ihan tavallisiin ruokakauppoihin. Tämän sanoo ihminen, joka on suurimman osan elämästään yrittänyt parhaansa mukaan vältellä ruokaostoksilla käyntiä. Yksin asuessa en tarvinnut ruokakaupassa käydessä kauppakassia, vaan kaikki ostokset mahtuivat hedelmäpussiin tai käsilaukkuun. Kiersin yleensä kauppaa pienen ikuisuuden ympäri, ja silti mukaan ei tarttunut juuri mitään, vaan piti keksimällä yrittää keksiä jotain mitä sitten kotona syödä. Hyllyni aikanaan kimppakämpän jääkaapissa oli lähes aina tyhjä. (Tähän väliin maininta, että se johtuu ehkä myös nirsoudestani sekä siitä, että nuorempana olin todella tarkka siitä mitä pistän suuhuni. Mutta enpä (valitettavasti vai onneksi?) enää ole, sen näyttää vaakakin.)

Seurustelumme etäsuhdeaikana minulla oli aina aivan kamala stressi suunnitella yhteisen viikonlopun ruoat ja täyttää jääkaappi edes jotenkuten, että osoittaisin olevani hyvää vaimomatskuu! Ja voi kuinka innoissani olin, kun mies kertoi tykkäävänsä käydä ruokaostoksilla! Välillä vitsailen että se oli se ratkaiseva tekijä, miksi valitsin juuri hänet :) Meidän ensimmäisessä yhteisessä asunnossa oli sellainen parin hyllyn minijääkaappi pakastelokerolla johon mahtui tasan yksi pussi wokkivihanneksia tai litra jäätelöä. Ja minusta oli aikamoista että se jääkaappi oli yleensä (miehen ansiosta) täynnä! Tänä päivänä taas meillä on sellainen ihan aikuisten korkea jääkaappi ja vieressä ihan yhtä iso pakastin ja aika hyvin nekin ovat yleensä täynnä! Huimaa edistystä.

Takaisin asiaan ja siihen, että viime vuosien aikana olen pikkuhiljaa oppinut nauttimaan ruokakaupassa käymisestä. Mieheni minut siihen opetti. Siellähän on vaikka mitä uutta, jännää, hyvää ja houkuttelevaa ihan joka kerta! Nyt ollaan jo päästy siihen pisteeseen, että haaveilen rauhallisesta kauppareissusta. Yksin ja auton kanssa. Anna kun kerron.

Meidän poika ei oikein viihdy vaunuissa sisätiloissa saati sitten kauppakärryjen istuimessa, joten silloin kun minä käyn hänen kanssaan kaupassa, se on sellaista pikapikaan pienellä paniikilla suoritettua pakkosuorittamista. Juuri eilen kaoottisen kaupassakäynnin jälkeen - jonka saldona oli kaikkea muuta kun hyvin suunnitellut ostokset - joka päättyi bussista myöhästymiseen - ja seuraavan bussin puolen tunnin odotteluun kiukkuiseen pojan kanssa - sekä levottoman vauvan epätoivoiseen bussissa viihdyttämiseen - ja kotiin kiirehtimiseen jotta jo tuntia aikaisemmin ostetut pakasteet saa heitettyä pakastimeen - että pääsee samatien jatkamaan pissahätäisen koiran ja vaunuissa jo itkeskelevän beibin kanssa pikaiselle lenkille - ja siitä sitten äkkiä takaisin kotiin laittamaan loput ruoat kaappiin, vaihtamaan vaippa ja hoitamaan muut kiireiset asiat - niin että lopulta yliväsynyt beibi jättääkin kovasta yrittämisestäni huolimatta päivän viimeiset unet väliin - ja sen kautta myös ilta oli hänen puoleltaan kitinää ja meikämamma aika poikki. Kaiken lisäksi olin vielä yksin pojan kanssa kotona, miehen päästessä kotiin vasta pojan jo ollessa yöunilla. Siinä sitten päivän haasteista selvittyä, sohvan nurkassa miehen kainaloon käpertyneenä kerroin päivästämme ja yllätyin itsekin kun huomasin sanovani ihan ääneen haaveilevani siitä päivästä, kun voin taas käydä EDES ruokaostoksilla ilman stressiä ja kiirettä!

Sen olen jo jonkin aikaa sitten huomannut, että haaveilen suomalaisita marketeista. Olen aina Suomi-visiiteillä aivan fiiliksissä ruokakaupoissa! Niin paljon uutuuksia! Niin paljon jogurttipurkkeja ja makuvaihtoehtoja, rahkoja ja vanukkaita! Niin ihanaa ruisleipää! Ja nam, karjalanpiirakoita! Ahh juomahyllyt ja vital-mehut! Ja taas vaikka mitä uutuuskarkkeja! Oi, xylitolpastilleja, niitä pitää hamstrata Ruotsiin mukaan! Leipäjuustoa! Koskenlaskijaa! Emmentalia! Myslipatukoita ja pussipuuroja! Jopa graham-lihapiirakat, mikropizzat ja valmissalaatit ja keitot houkuttelevat. Joka hyllyltä löytyy jotain suomiherkkuja joita niin mielelläni veisin mukanani Ruotsiin, siitäkin huolimatta että ruokakulttuuri on aika lähelle sama molemmissa maissa. Kaipaan myös sitä, kuinka Suomessa isoissa marketeissa on kaikkea maan ja taivaan välillä. Toki Ruotsissakin on, muttei ihan samalla mittakaavalla.

On se vaan jännää miten ihminen ja intressit muuttuu iän ja elämäntilanteen myötä. Tällaista tekstiä ei minulta todellakaan olisi irronnut pari vuotta sitten. Pienet on meikämamman arkiset haaveet :)

Vauvan nukkumapaikka?

Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jonka mukaan vauvan nukkumapaikka on kolme vuotiaaksi asti äidin vieressä. Perusteluja tälle oli monia: Äidin vieressä nukkuminen tukee kokonaisvaltaisesti lapsen kehitystä, (keskos-)lasten sydämet ovat tutkimuksen mukaan jopa kolminkertaisella koetuksella lapsen nukkuessa yksin, vieressä nukkuminen tukee lapsen ja äidin välisen siteen syntymistä, yksin nukkuminen voi jopa vaurioittaa aivoja ja liian varhainen yksin oleminen saattaa tuottaa käyttäytymishäiriöitä lapsen myöhemmissä ikävaiheissa.

Ja niin äitiyteni sai kolauksen.

Minulla ei ole mitään vauvan vieressä nukkumista vastaan, päinvastoin, se on minusta ainakin ajatuksen tasolla oikein mukavaa! Voisin kuitenkin melkein väittää, että poikamme on itse valinnut nukkua yöt omassa pinnasängyssään jo pienestä asti.

Poika kyllä nukkuu ainakin tällä hetkellä päivittäin parit päiväunet vieressäni. Se on minusta aika ihanaa! Hän nukkuisi kyllä pinnasängyssä tai vaunuissakin, mutta tykkään siitä että rentoudutaan päikkäriajat yhdessä. Tuntuu, että se tulee minullekin tarpeeseen sen sijaan että touhuaisin aina pää kolmantena jalkana kotihommia vauvan nukkuessa. Välillä torkahdan itsekin, mutta usein vain rentoudun, unohdun pitkäksi aikaa katselemaan nukkuvaa poikaani (mikä siinä on, että nukkuvat lapset on niin uskomattoman kaunista katseltavaa?) tai usein vain lueskelen tai kirjoitan siinä vieressä makoillen. Nämä päikkärit jäävät kyllä useimmiten lyhyiksi. Poika nukkuu puoli tuntia ja sitten herää. Joskus hän nukahtaa vielä hetkeksi maidon avulla. Sitten taas esimerkiksi juuri nyt, tätä kirjoittaessa poika on päiväunilla pinnasängyssään, yksin huoneessa ja unta hänellä on riittänyt yhtäjaksoisesti jo 1,5 tuntia!

Meillä on aina välillä viikkojen, jopa kuukauden kestäviä jaksoja, kun nukun yöt pojan vieressä, mutta silloin yöt ovat aina yhtä hulinaa! Aina! Poika heräilee aivan jatkuvasti ja haluaa rinnalle. Hän liikkuu paljon unissaan, potkii minua ja niin me kääntyillään yöllä ja aamulla herätään pää sängyn jalkopäässä. Nukutaan siis molemmat levottomasti, ja aamukin alkaa aina vierekkäin nukutun yön jälkeen extra aikaisin. Huoh.

Koitin viimeksi muutaman yön vierekkäin nukkumista luettuani mainitsemastani tutkimuksesta. Ajattelin, että hyvänen aika, tottakai haluan tarjota lapselleni vain ja ainoastaan parasta mahdollista! Tottakai haluan tukea poikani kehitystä ja vahvistaa meidän välistä sidettä! En tietenkään halua rasittaa hänen pientä sydäntään tai aiheuttaa hänelle käyttäytymishäiriöitä saati sitten vaurioittaa hänen aivojaan! Tottakai minä nukun hänen vieressään, että vältyttäisiin noilta pelottavilta asioilta! Ajattelin, että vaikka yöt olisivat vähän levottomia, niin onhan se sen arvoista!

Mutta ei, luovutin muutaman erittäin huonosti yhdessä nukutun yön jälkeen, poika siirtyi takaisin pinnasänkyynsä ja ahh, rauha laskeutui maahan ja meillä taas alettiin nukkua levollisesti yöt sekä aamuisinkin vähän pidempään! Totesin, että näin tämä vain toimii meillä paremmin. On meille molemmille parempi, että nukumme yöt hyvin ja pidempiä, kuin vain tunnin jaksoja kerrallaan. Viime yönäkin poika nukkui omassa sängyssään noin 11 tuntia, joista kahdeksan tunnin pätkän yhtäjaksoisesti heräämättä! Silti tämän järkeilyn jälkeenkin mieltäni kalvaa lukemani lyhyt artikkeli...

Olen sitä mieltä, että erityisesti netissä pitää olla kriittinen sen suhteen, mitä lukee ja mihin uskoo. Kaikki ei ole totta, ja paljon ihan huuhaata leviää nopeasti esimerkiksi Facebookissa. Mutta silti mietin, että mitä jos tämä tutkimus onkin ihan asiaa? Olenko nyt huono äiti, kun minun ja vauvani välissä on yöllä sängyn pinnat ja parikymmentä senttiä? Olen kuitenkin ihan vieressä ja läsnä jos poika yöllä tarvitsee minua...

Ei ole aina helppoa olla tuore äiti tässä loppumattomassa ohje- ja vinkkiviidakossa! Josko paras olisi kuitenkin vain luottaa itseensä ja äidinvaistoonsa tehden niinkuin omalla kohdalla parhaaksi näkee?